UNHOLAN URUT
(K. Viikate)
Kourasta tuntee kämmenen
ryhdistä het` suoraselkäisen
Akanoita jyväin kovat kyljetkin kavahtaa
Sana on miehen mittainen, se luista ei
vaikka kultainen on kivetyksen
alla kutsuvan kulkueen
Odottanut olen tulevaa,
odottanut olen,
nyt kulutan mennyttä aikaa
jota uruilla unholan juhlitaan
Vastuu ei avaa aapistaan
mielipahaa sitä saada tavaamaan
Muistomerkkien päät paikoilla kokonuottien
Kilvan hopeitaan kiillottaa,
jotka pelkin palkein hiillostaan
puhisevat saamatta kuloa kaimoineen nousemaan
Odottanut olen tulevaa,
odottanut olen,
nyt kulutan mennyttä aikaa
jota uruilla unholan juhlitaan
Odottanut olen tulevaa,
odottanut olen,
nyt kulutan mennyttä aikaa
jota uruilla unholan juhlitaan
Ja kun ajattelen kuolemaa
ajattelen sitä,
mitä saanut en milloinkaan aikaan
ja mitenkä minua huomenna soitetaan
- uruilla unholaan…
POHJOISTA VILJAA
(K. Viikate)
Tuulesta kuuluu, ei ole kaikki kohdallaan
yksi uupuu, eikä oikein jaksa toinenkaan
Kuuta vasten voi nähdä suden ulvovan
vaan ei aamukasteen nousevan lehtiin pihlajan
Näitä minä mietin, mietin kun katson etelään
ei ydintalvet siellä kalistele peitsiään
Eikä päivä paista, paista itseään häveten
voi matalista vesistä päästä kävellen, kävellen
- vaan mepä täällä käydään tuulta kylväen
Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Kirkuvat linnut, kiertävät Kaata jäätyvää
kevään silmut, ne meillä silmuiksi myös jää
Huutamalla voi saada kiven itkemään
vaan ei puhumalla toista anteeksi pyytämään, pyytämään
- ja niinpä meillä tuulta kylvetään
Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Pohjoista viljaa aina vaan
vaan saavat vielä uuden pohjoisen ikuisuuden haaskalinnut saalistaa
Pohjoista viljaa täällä taitetaan
Pohjoista viljaa aina vaan
NÄMÄ HERRASMIEHET
(K. Viikate)
He eivät sarviaan seinille maalaa
Ei heitä rujouttaan saa halaamaan
Eivätkä vesillä vilkkailla naaraa
kun eivät ujouttaan peittoon saa
tai piiloon vahvaa ihmisvihaa
Ympärillään ilmanala misantrooppinen
luottamusta valavat vain kuolleen tilan kylmät hirret
Ei haittaa oikean- vai vääränoppinen
kirjoistaan laulavat vain iankaikkisuuden virret
Nämä herrasmiehet toisiansa
eivät siedä edes unissansa
Saa aatos jaloin sekä mieli lämmin
kulkea taivasta kohti keskenään
Huudot vähiin jäävät kuten kuiskauksetkin
sovulla ei sijaa saada lehtereiltä tämän kerhon
Kolkko katse salpaa keskustelun uksetkin
esiripun sijaan sulkeutuvat paksuun savuverhoon
Nämä herrasmiehet toisiansa
eivät siedä edes unissansa
Saa aatos jaloin sekä mieli lämmin
kulkea taivasta kohti keskenään
Kaatavat maljan, kaatavat maljan itselleen
Kantavat taljan, nyljetyn taljan eteiseen
Vaik` olis arvokaskin tilaisuus
kaikesta kuultaa ihmisvihaisuus
kaikesta kuultaa, kyynistä kultaa huokuu ikuisuus
Nämä herrasmiehet toisiansa
eivät siedä edes unissansa
Saa aatos jaloin sekä mieli lämmin
kulkea taivasta kohti keskenään
AJAKAA!
(K. Viikate)
Missä asuu ajomiehet
jotka vaaksamittaa vaaran pitävät pilkkanaan
Kuka pirstoo oven pielet
jotta vaunut valtavimmat mahtuvat kulkemaan
Kuka punoo nahkaruoskat
joiden sivallusten jälkeen taivahatkin halkeaa
Moni vaipuu luminuoskaan
joista rattaat lailla rajuilmain yli huristaa
En tahdo kultaa, kunniaa
kuulla vain ja ainoastaan – AJAKAA!
Mitä päivää kello kulkee
kun ei yötä hämärässä voikaan silmin erottaa
ja moni kotioven sulkee
kun rattaat rajuilmain lailla pihaan karauttaa
En tahdo kultaa, kunniaa
kuulla vain ja ainoastaan – AJAKAA!
Ei mahdu suin surminkaan
luppoaikaa tähän almanakkaan
En tahdo kultaa, kunniaa
kuulla vain ja ainoastaan – AJAKAA!
VESI JOTA PELKÄÄT
(K. Viikate)
Ympärillä yötöntä ja ympärillä yötä
ympärillä pylväitä marmorin makeaa
Kauneuskin kerääntyy vain kauneuden myötä
on vesi veden makuista vaan veri erilailla sakeaa
Siel vaurauden kuusikuusikuusimetsä huojuu
ja nousee rinnalle idyllin yltäkylläisyys
Ja sairaudet pelon lailla toisahalla huokuu
ei epävarmuuden tilalla tuoksu iäisyys
Ei vaivaa puute, huoli
Omat pitävät huolen omistaan
Eikä enää vastapuoli
tässä ajassa juhli voittoaan
On syytä olettaa, on syytä yhteen vetää
kun terve puna elämän kasvoilta katoaa
Niin pyhäpäivän aamu viimein autereena herää
ja kirkonkellot korkeuksista jakaa jokaiselle kutsuaan
…silloin tiesin…silloin tiesin…silloin tiesin, mikä meidät erottaa
Se on vesi jota pelkäät
Se on vesi, joka vihkimaljassa kestää
TIE
(K. Viikate)
Katkoviivan päältä matkamiehen nimen löytää
jonka routa kylmän tullen mutkalle saa taipumaan
Ja rospuutto jos pyhäin alla hetken kattaa pöytää
jää allekirjoittaneet silloin yksin istumaan
Niin tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla
jos kuu ei paistaisi hopeaansa
-tummuvan taivaan alla
Paras tapa toimia on ystäville kostaa
jos päätä kauniin hevosen saa silmiin tuijottaa
Mut takaisin ei käytettyä sieluaan voi ostaa
kun kalpein kauppamiehistä ovelle kolkuttaa
Niin tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla
jos kuu ei paistaisi hopeaansa
-kuoleman kattilalla
Aamukasteen vierellä kilvan palelee
ei siksi että nurmi kuuraa kantaa
Kun kivisillä kengillä kauan kävelee
käy vierahaksi kuukin hopeineen
Tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla
jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Niin tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla
jos kuu ei paistaisi hopeaansa
kuoleman kattilalla -tummuvan taivaan alla
AUTUAAT
(K. Viikate)
Ei paina mieltä vaikka hengetön, huomenna hengetön
olisin nukkumassa nurmen alla
Niin kovin kaivomme on vedetön, ontto ja vedetön
ei löydy tilkkaa edes raapimalla
Kun kaivaa routamaasta onneaan
sen ymmärtää vain autuaat
Ei polta huoli vaikka makaisin, selälläin makaisin
suojassa viilutetun tammikannen
On sillä tiellään, eikä takaisin, tuskinpa takaisin
palaavat jälkeen kylmän rautakangen
Kun kaivaa routamaasta onneaan
sen ymmärtää vain autuaat
Suuttuisi en vaikka jo olisin, tuhkana olisin
uurnassa isoäidin akkunalla
Kun riitä aika ei vaik` sotisin, ikäni sotisin
paineessa väkijuomain hirmuvallan
Kun kaivaa routamaasta onneaan
sen ymmärtää vain autuaat
Iän ottaa ja voimat kuluttaa
kun matka kulkee läpi täyttyvien hautuumaiden
Kenelle kostaa ja ketä kurittaa
eihän meillä ole kuin ymmärrystä autuaiden
KÄKI
(K. Viikate)
Mistä lie ja kaukaa laskeuduit päälle
tämän kylmän ja onnettoman maan
ja kuinka silti jaksat nauraa ja vielä pyytää
sametista tehtyyn käteesi tarttumaan
Et silti saa silmiisi katsomaan
Siivistä sen huomaa,
kateuden lähteessä uinut et ole milloinkaan
Liioin kavaluuden suomaa kaunista
ja arvokasta lahjaa et suostu avaamaan
Silti et saa silmiisi katsomaan
Et silti saa silmiisi katsomaan
- et milloinkaan
Aika ajoin mieleen käy, miten tämän miehen käy
ellei aika muista armahtaa
Kun jälleen oksan ylimmän päällä jyvän tylyimmän
käki suuntaa puhujaan
Silkkisen salysiinin suojassa
voi vartiokin hetkeksi torkahtaa
Sentään kuplivan kuohuviinin merkeistä
on aamutuimaan jäljellä muisto vaan
Saa sen hetken unohtaa
Etkä saa silmiisi katsomaan
- et milloinkaan
Aika ajoin mieleen käy, miten tämän miehen käy
ellei aika muista armahtaa
Kun jälleen oksan ylimmän päällä jyvän tylyimmän
pääni suuntaan, lyijyä kuumaa, käki suuntaa
HE EIVÄT HENGITÄ
(K. Viikate)
Neljä seinää nurkistaan vetävät yhtä tuulta
Huojuva heinä kurkistaa pientareilla kahta puolta
Matkasta tulee, matkasta tulee pitkä
Gramofonin neula kiertää samaa ympyrää
He eivät hengitä enää samaa ilmaa
He eivät hengitä enää milloinkaan
Neljä suuntaa tuulistaan jaksavat tarinoida
Eihän öljyä voi sulistaan hetkessä haravoida
Yöaika päättyy, muttei se pääty aamuun
Jää levy odottamaan puolenvaihtajaa
He eivät hengitä enää samaa ilmaa
He eivät hengitä enää milloinkaan
He eivät hengitä enää samaa ilmaa
He eivät hengitä enää milloinkaan
<-- Takaisin
